1800-luvulla Suomen suurruhtinaskunnassa elettiin voimakkaasti laajentuvan karjatalouden aikaa. Tämä yhdessä kaskeamiskelpoisten metsien vähenemisen kanssa lisäsi uusien heinämaiden tarvetta. Jo 1500-luvulla oli tehty yrityksiä vesistöjen lasku-uomien muuttamiseksi. Kun sitten 1700-luvun valtiovaltakin alkoi tukea perkaustöitä, suoritettiin jo 1800-luvun alkupuolella useita satoja joenperkauksia ja järvenlaskuja. Kaikkiaan suurruhtinaskunnan pinta-ala lisääntyi 1800-luvulla järvenlaskun seurauksena yli 40 000 ha.

1700-luvulla tehtiin ensimmäisiä yrityksiä Höytiäisen laskemiseksi. 1800-luvun alussa rovasti Jaakko ”Koski-Jaakko” Stenius suunnitteli järven laskemista kolmella kyynärällä eli n. 180 cm:llä ja ennusti, että tällöin pohjamaalle ”syntyisi ei vain kappeli, vaan aikaa myöten väkirikas seurakunta”. Ehdotus kuitenkin raukesi vuoden 1804 kirkolliskokouksessa, jolloin Stenius virkkoi: ”Jääköön kysymys toistaiseksi; ei tuo tuosta happane eikä homehdu.”

Maaliskuun 18. päivänä vuonna 1849 pidetyssä kokouksessa sopua syntyi sen verran, että päätettiin anoa tutkimusta Höytiäisen vedenpinnan laskemisesta. Eversti Stjernvallin laatima yksityiskohtainen suunnitelma osoitti, että edullisinta olisi avata
kokonaan uusi väylä järven eteläpäästä Paskonpohjasta Valkealammen kautta suoraan Pyhäselkään. Pituutta väylälle kertyisi n. 7 km. Kanavan Höytiäisen puoleiseen päähän olisi sijoitettava pato, jota säätelemällä vettä laskettaisiin vähitellen 21 metriä alempana olevaan Pyhäselkään. Höytiäisen pintaa suunniteltiin laskettavaksi 30 jalkaa eli lähes 9 metriä.
 

 Kanavan kaivaminen aloitettiin suunnitelman mukaisesti vuonna 1854. Kun 1700-luvun lopulta oleva lainsäädäntö takasi ns. hyödyttömien maitten raivaukseen osallistuneille viljely-, omistus- ja verovapauden, lähetettiin lähiseudun taloista kaikki liikenevä väki ”kaivualoja” ja ”lapioaloja” tienaamaan. Työkustannukset laskettiin 26 415 päivätyöksi. Rahaa valtio oli varannut hankkeeseen 3 366
hopearuplaa, johon summaan sisältyi seitsemän kopeekan ruokaraha kutakin päivätyötä kohden. Valtio kustansi lisäksi työnjohdon, kaluston ja rakennustarpeet.

Viiden vuoden kaivamisen jälkeen oltiin niin pitkällä, että veden laskeminen aiottiin aloittaa elokuun puolivälissä kahden kanavanniskaan rakennetun padon kautta. Vesi oli kuitenkin päässyt salassa syövyttämään patojen hiekalla seisovia perustuksia siinä
määrin, ettei elokuun 3. päivänä voitu enää sulkea patoluukkuja. 4.8.1859 atorakennelmat sortuivat kokonaan. Hallittu Höytiäisen lasku jäi pelkäksi haaveeksi, kun luonnon karkumatka alkoi, ja vesimassat purkautuivat esteettä kohti Pyhäselkää.
 

”Korkeat petäjän ilakoivat heittäytymällä toinen toisensa jälkeen hirveänä ryskeenä kuperkeikka virran uomaan. Käärmeet, joita seudulla oli paljon, pakenivat pelästyksissään. Maa jyrisi, vesi kohosi ja katkeavien puiden räiskettä kuului yhtä mittaa.” Anders Theodor Europaeus 8.8.1859

Järvenlaskijoiden onneksi parin viikon kuluttua patojen murtumisesta Puntarisalmen kohdalla paljastui kalliokynnys, joka lopetti Höytiäisen vedenpinnan alenemisen. Perkauksilla alennettiin vedenpintaa seuraavan vuoden syksyllä vielä pari metriä, jolloin järvenlaskun kokonaismääräksi kertyi 9,5 metriä.

Sanomalehdissä uhrattiin runsaasti tilaa luonnonmullistuksen selostamiseen ja tutkisteluun. Kirjoituksissa kyseltiin mm. sisälsivätkö tarkat etukäteissuunnitelmat senkin, että hankkeen työnjohto hädin tuskin ehti ylös kaivannosta purkautuvien vesimassojen alta. Veden nousu Pyhäselässä ja Orivedessä oli tuottanut ”hirveitä vahinkoja” rannan asukkaille, ja 2.9.1859 Suometar julkaisikin vetoomuksen ”jaloille Suomenmaan asujamille”. ”Kiiruhtakaa karjalaisten veljienne avuksi heidän syyttömässä vaan mahdottomassa onnettomuudessansa”. Suomettaresta on myös saman vuoden marraskuussa julkaistu nimimerkin M.T:nen sapekas kirjoitus.
 

Vain kaksikymmentä vuotta myöhemmin toteutui Koski-Jaakon ennustus, kun vuonna 1879 tehtiin päätös Polvijärven erottamisesta omaksi kirkkoherrakunnakseen.
 

”Kokonaisia kyliä on Höytiäisen pohjalle noussut, muodostaen seudun parhaiten voivan asutuksen” Suomen suoviljelysyhdistyksen vuosikirja 1906-1907

Jyrkillä etelärannoilla uusi maakaista oli paikoin vain 100-200 metriä leveä, kun taas pohjoisten lahtien perukoissa järvenpohjaa paljastui jopa 5 kilometrin leveydeltä.
                                           
 

Vuonna 1862 suoritetun kartoituksen mukaan vesijättömaata saatiin korvatut maat poislukien yli 15 300 ha, joka sitten jaettiin laskuun osallistuneiden 165 osakkaan kesken. Polvijärvi sai uutta pinta-alaa n. 10 000 ha, josta muodostettiin myöhemmin viisi uuttaa kylää.

Näin laajoja vesijättöalueita ei enää voitu entisen käytännön mukaisesti kohdella verovapaina alueina, vaan säädettiin laki, joka mahdollisti jaetun vesijätön muodostamisen itsenäisiksi tiloiksi. Aiemmin irtaimena omaisuutena kohdelluista vesijätöistä ei ollut tarvinnut edes laatia kauppakirjoja, joten tilusten omistusoikeudet olivat usein riidanalaisia.

Vesijättömaat säilyivät pitkään niittymaina, joilta saatu luonnonheinäsato mahdollisti
voimakkaan karjatalouden kehityksen. Vaikka heinää käytettiin tuhlaten kuivikkeeksikin, riitti sitä silti vuosittain naapuripitäjiinkin myytäväksi.

Sotien jälkeiseen rehupulan toivat helpotusta Höytiäisenkin rantaniittyjen erityisen puhdaslajiset kasvillisuusvyöhykkeet. Höytiäisen lasku on ylivoimaisesti suurin (kolme kertaa enemmän maata kuin seuraavaksi suurimmassa) sekä historiallisesti merkittävin Suomen järvenlaskuhankkeista. Onhan koko Polvijärven pitäjä ja sen laskun jälkeisen ajan vauraus suurelta osin peräisin juuri entisestä järvenpohjasta.

[alkuun]